Pyykkikoria kannat, mut tavallista et. Siit tulvii yli laitojen, sydämiä rakkauden... Tälläinen oli nuoruusvuosilla eräs ystäväkirjan runoista. En tiedä runon tekijää, mutta tänään se yllättäen putkahti mieleeni.

Mieheni kannusti blogin pitoon sanomalla: "Eihän sinne joka päivä tarvitse kirjoittaa?" Monet muutkin ystävät ovat rohkaisseet kirjoittamaan, kuka mistäkin aiheesta. Katsotaan nyt, minne tämä lipsuu... Voisin kirjoittaa elämästäni, mutta en tiedä riittääkö rohkeus? Voisin myös paljastaa palasen maailmastani, mutta sama homma, ei ole uskallusta. Pitäydyn nyt ainakin alussa noissa harrastuksissani ja töissäni.

Olen eräänlaisella lomalla tämän vuoden loppuun. Sitten onkin aika kysellä, että mitäs sitten? Haaveena olisi, että jonain päivänä opiskelisin lisää valokuvauksesta. Jos en jopa ihan valokuvaajaksi asti, niin ainakin jotain. Olisi kiva myös pyörittää omaa yritystä. Tehdä jotain omaa, mistä itse tykkään.

Nyt on lauluesitysten teko ollut vähän aikaa jäissä, kun havaitsin eräänä iltapäivänä, että se stressaa minua liikaa. Esiinnyin mieheni aluspaidassa ja mieheni mielestä se oli hassua, eikä suinkaan sopivaa! No, poistin kyseisen esiintymisvideon äkkiä ja tein uuden tilalle. Mies meni minun vaatekaapilleni ja etsi sieltä mieleisiään asukokonaisuuksia, joilla voisin esiintyä. Mielestäni sekin oli aika hassua ja sööttiäkin, kun mieheni halusi auttaa. Laitoin sitten ylleni yhden mieheni valitsemista paidoista ja tuskailin aikani sen kauluksen kanssa. Kun huomasin videoinnin jälkeen kauluksen repsottavan paidassani, tuli mitta täyteen. Nyt ei vähään aikaan tätä, ei täydellisyyden tavoittelua, eikä stressiä. Laulan sitten taas, kun on sen aika.

Muuten olen kyllä laulellut, postinhakureissulla mieleeni muistui sanat ja sävel: "Tule tule tule piirihin leikkimään sinäkin, valitse itselles ystävä uus. Hans vili vili hans lai lai lai, hans vili vili vili hans lai lai, tottahan minäkin ystävän saan!" Sitä luritusta lauloin koko 200 m:n matkan postilaatikolle ja mietein samalla, että mitähän naapuri ajattelee istuessaan ikkunansa ääressä ja kiikaroidessaan minua: "Sen suu käy, onkohan se tullut hulluksi?"